Lapsuudesta nuoruuteen.

On aika... Kertoa vakavemmista asioista. Tämä blogihan kertoo 'minusta'?

Kerronpa nuoruudestani.

Kun kouluni alkoi, olin sairaana kuumeessa ensimmäisen viikon. Sen jälkeen menin kouluun, kun sinne piti mennä. Koulu mihin menin oli kielikoulu 1 luokka. Olin itsepäinen, mutta hiljainen, menevä tyttö silloin. Pitkillä ruskeilla, kiharilla hiuksilla. Koulu oli ensin mukavaa, mutta sitten... Huomasin että olin yksin. Kaikilla oli jo parhaat kaverit ja muuta. Minä olin ihan yksinäni. Sen jälkeen tulin herkäksi, hyvin herkäksi. Itkin helposti pienintäkin asiaa. Jos joku oli käyttänyt varomattomia sanoja, saatoin murtua itkuun. Kukaan ei halunnut olla kaverini. Minua syrjittiin 1-4 asti. Olin aina yksin. Päivä toisen jälkeen. kun olin täyttänyt 10 vuotta, päätin, että enää en halua olla näin. Haluan kavereita, jonka kanssa puhua, olla. Yksinäisyys ei kylläkään enää tuntunut niin pahalta, kuin voisi kuvitella. Sitten vaihdoin 4 luokan puolessa välissä koulua. Se oli hiukan iso harppaus. Kumminkin, sopeuduin jotenkin luokkaan. Sitten tutustuin jonkin ajan kuluttua Janinaan. Muistan, miten hän tuli kehumaan paitaani. Se oli tosi mukavaa, olin otettu. Sen jälkeen aloin pyörimään Janina kanssa. sitten Marin. Marin kanssa välit meni poikki 6 luokalla. En enää vain puhunut hänelle. Minusta oli tuntunut 5-6 luokan siltä, että minun piti kilpailla Janinan huomiosta hänen kanssa. Janinan kanssa oli enemmän juttua, mikä meidät yhdisti ja hän oli tärkeä siinä vaiheessa. Hän, oli se joka kuunteli kun selitin eri sarjoista kaikkea, kun aloin kiinnostua anime/manga jutuista. 5 luokan loputtua, sain ensimmäisen nettikaverini. Katzun. Meillä oli paljon juttua silloin, se oli tosi mukavaa. Myöhemmin, IRC-gallerian johdosta sain enemmän nettikavereita ja enemmän. Huoleni lähtivät, tietokone valtasi suuren osan elämästäni. Parhaat kaverini olivat siellä.

Noh. ei siinä kaikki ollut, mutta jotakuinkin vietin edelliset vuoteni noin. Mutta... silti... Tuntuu etten vieläkään... Ole saanut yhtään ystävää, jonka kanssa OIKEASTI olisin oma itseni, kun olen kadottanut hänet jonnekkin. Tuntuu siltä, ettei kukaan ymmärrä minua vieläkään ja olen tullut siihen tulokseen että on hyvä etten ole seurustellut kenenkään kanssa, enkä varmaan halua seurustellakkaan suojellakseni sitä toista... Koska... Ehkä jätän sanomatta kumminkin. Kerron myöhemmin jos löydän miestä siihen.